Siirry pääsisältöön (Paina Enter)
Sosiaalityöntekijöiden vaihtuvuus – ikuisuusongelma?
-

Sosiaalityöntekijöiden vaihtuvuus – ikuisuusongelma?

Sosiaalityöntekijöiden runsas vaihtuvuus on muodostunut osaksi sosiaalityön yleistä mainetta. Onko kyseessä luonnonlaki, vai onko kyse moninaisemmasta ilmiöstä?

Sosiaalityöntekijöiden – erityisesti lastensuojelun sosiaalityöntekijöiden – vaihtuvuus on kiinnostanut tutkijoita niin Suomessa kuin kansainvälisesti. Aiemmista suomalaisista julkaisuista ehkä kattavin on Kari Matelan lastensuojelun sosiaalityöntekijöiden vaihtuvuutta käsittelevä lisensiaatintutkimus vuodelta 2009. Matela viittaa sosiaalityön organisaatioiden vaihtuvuutta käsitellyn suomalaisessa tutkimuksessa jo 1980-luvulta. Yhdysvalloissa esimerkiksi Casey Family Programs on tehnyt useita julkaisuja lastensuojelun sosiaalityöntekijöiden vaihtuvuuteen liittyen.

Tuorein kotimainen tutkimus on tänä keväänä julkaistu Johanna Holapan gradu, jossa käsitellään vaihtuvuutta sosiaalityön johtajien näkökulmasta. Holapan graduun liittyen Varsinais-Suomen sosiaalialan osaamiskeskus järjesti aiheesta 19.8.2021 sosiaalityön foorumin, joka toimi osittain tämän kirjoituksen inspiraationa.

Tässä kirjoituksessa viittaan sosiaalityöntekijöiden vaihtuvuudella erityisesti negatiiviseen vaihtuvuuteen, mikä on todistetusti suurta. Holapan haastattelemista johtajista vain kaksi otti esille numeraalisia vaihtuvuuslukuja, mutta heidän arvioissaan työntekijöistä oli vaihtunut kolmasosa tai puolet viimeisen vuoden sisällä. Posken selvityksen mukaan Pirkanmaalla 53 % maakunnan lastensuojelun sosiaalityöntekijöistä poistui tilapäisesti tai pysyvästi vuoden 2017 aikana. Talentian selvityksen mukaan vuosina 2017-2018 vastavalmistuneista sosiaalityön maistereista 31 % pohti tosissaan alan vaihtoa ja 50 % halusi pysyä sosiaalialan työssä.

Vaihtuvuuden syistä on tietoa tutkimuksissa ja paikallisesti eri organisaatioissa. Kertyneestä tiedosta huolimatta Holapan gradun perusteella haasteita vaikuttaa olevan vaihtuvuuden syiden, seurausten ja määrien tarkemmassa huomioimisessa kunnallisissa organisaatioissa. Kehityskohteina näyttäytyvät vaihtuvuuden tilastointi sekä syiden kirjaaminen ja niistä oppiminen. Tämä vaatii lähtöhaastattelujen järjestelmällistä käyttöä, joissa myös työntekijällä on tärkeä mahdollisuus kertoa näkemyksensä. Negatiivisen palautteen ja kehitysehdotusten antamista voidaan arastella, mutta ilman keskustelua lähdön todellisista syistä ei organisaation kerry tietoa muutostarpeista.

Vaihtuvuudesta on tietoa. Oleellinen kysymys on akateemisesta tutkimuksesta tuttu ”so what and who cares?”. Miten päästään syyllisten etsimisestä ratkaisujen käyttöön ottamiseen?

Oli lupaavaa kuulla Holapan siirtyvän seuraavaksi kirjoittamaan artikkelia vaihtuvuuden ratkaisuista. Tämä on kuitenkin vain yksi askel eteenpäin, minkä vuoksi tarvitaan laajasti kuntien, sosiaalihuollon organisaatioiden, korkeakoulujen ja poliitikkojen panosta ratkaisujen löytämiseksi ja käyttöön ottamiseksi.

Kirjoittajat

Iiro Väisälä
projektikoordinaattori, SOSRAKE-osaamisverkosto-hanke

Artikkelin asiasanat

sosiaaliala
työhyvinvointi