Vierellä, ei yläpuolella – ajatuksia systeemisestä työstä

Olen jo tovin päässyt seuraamaan lastensuojelun avohuollon arkea sairaanhoitajan työn näkökulmasta. Myönnän olevani vaikuttunut menetelmistä, joita ammattilaisilla on käytössään. Erityisesti systeemisyys jaksaa herättää minussa toivoa siitä, että perhettä voidaan tukea ja jokainen perheen jäsen halutaan huomioida omana itsenään lastensuojelussa.

Olen ymmärtänyt, että systeeminen työskentely lastensuojelussa tarkoittaa kokonaisvaltaista lähestymistapaa, jossa lapsen ja perheen välisten suhteiden vahvistaminen on keskiössä. Perheterapeuttiset menetelmät tukevat tätä tavoitetta, ja työskentely perustuu moniammatilliseen yhteistyöhön – sosiaalityöntekijöiden, perheterapeuttien ja muiden asiantuntijoiden yhteiseen panokseen. Tärkeää on, että perhe nähdään aktiivisena toimijana: heidän näkemyksiään kuullaan ja he osallistuvat päätöksentekoon. Tämä lisää sitoutumista ja mahdollistaa aidosti perheen tarpeisiin vastaavan tuen. Systeeminen työskentely rakentuu dialogisuudelle ja jatkuvalle yhteistyölle, jossa ratkaisuja etsitään yhdessä perheen kanssa. Olen havainnut työotteen vaativan tiimeiltä jatkuvaa oppimista ja reflektiota. Säännölliset kokoontumiset, koulutus ja johdon tuki ovat keskeisiä, jotta perheille voidaan tarjota mahdollisimman vaikuttavaa ja inhimillistä apua.

Eloisan lastensuojelun avohuollossa systeeminen työskentely on ollut käytössä jo useamman vuoden. Systeeminen työote koetaan tarpeelliseksi, mutta sen juurtuminen arkeen on haastavaa. Kiire, työn kuormittavuus ja henkilöstön vaihtuvuus syövät aikaa ja tilaa syvälliseltä yhteistyöltä. Vaikka nuorten kanssa työskentelevät ammattilaiset pitävät yhteistyötä tärkeänä, se ei aina toimi toivotulla tavalla. Liian moni nuoren elämään vaikuttava taho jää ulkopuolelle, kun resursseja ei ole riittävästi. Uskon kuitenkin, että panostamalla systeemiseen työskentelyyn voimme lisätä ymmärrystä perheiden tilanteista ja rakentaa toimivampaa yhteistyötä. Jotta systeemisyys voisi todella juurtua osaksi palveluita, tarvitaan jatkuvaa koulutusta, vahvaa johtamista ja ennen kaikkea aikaa – aikaa kohdata, kuulla ja kulkea rinnalla. Me ammattilaiset olemme perheitä varten. Työmme ytimessä on perheen vahvuuksien tunnistaminen, oikea-aikainen tuki ja inhimillinen kohtaaminen. Kun nämä asiat näkyvät arjessa, perhe voi kokea olevansa oman elämänsä asiantuntija – ja me saamme olla mukana juuri niin kauan kuin tarvitaan.

On tärkeää, että nuori ja hänen vanhempansa kokevat tulevansa kuulluiksi – että heidän tilanteensa otetaan vakavasti ja heistä välitetään. Ehkäpä jo se, että perhe ja heidän toivomansa tahot kutsutaan ja saadaan mukaan esimerkiksi systeemiseen viikkokokoukseen, voi vahvistaa tunnetta siitä, että asiat etenevät ja apua on saatavilla. Samalla tämä tukee ammattilaisten kokemusta aidosta yhteistyöstä ja yhteisestä vastuusta. Minulla on vilpitön usko, että jo pienillä teoilla voidaan saada muutoksia aikaan, kun lähdetään rohkeasti kokeilemaan.